Voi älyvapaa palokunta, että pitää ihmisen pään olla rasittava!

Koko ajan kuulostelen tuota alavatsaani, ja huomaan siellä jo minkämoisia kipuja ja vihlontoja ja kuumotuksia ja kirvelyjä. Jotka on tietenkin merkki jostain kamalasta kystasta tai sisäisestä verenvuodosta, joka joko estää matkan tai räjähtää sen aikana infernaaliseksi tuskaksi vaatien huumeita ja leikkauksen ja loman menemisen vituix! Ja kirjoittaessani tätä huomaan vieläkin selvemmin, miten naurettavia nuo pelot ovat.

(Normaalistihan ajattelisin näiden kirpaisujen kuuluvan luteaalivaiheessa asiaan ja toivoisin niiden olevan merkki raskaudesta, mutta näinhän ei nyt voi olla joten jonkin "on oltava pahasti vialla".)

Arvatkaapa, reagoinko tähän stressaamiseen vatsallani, ja arvatkaapa, saako se aikaan lisää kummia vatsatuntemuksia? No tietenkin! Oikein itseään ruokkiva kehä ja ikiliikkuja.

Mitä ihmettä mun hyövää pelätä pahinta koko ajan? Matkan odotuksen nautinto vaan häviää, kun en kumminkaan voi tehdä asialle yhtään mitään etukäteen. Saatanasta tämmöinen ylihuolehtiva pää ja krenkkaava kroppa. Pystynköhän mää koskaan lähtemään päivää pitemmille reissuille ilman että stressaan ja jännitän terveyttäni ja kipujani viikon-kaksi etukäteen?

(En voi olla miettimättä, miten mahtaisinkaan stressata kaikesta, jos joskus tulisin raskaaksi, tai  - luoja varjele etten nyt jinxaa mitään - saisin niitä lapsia: niiden terveydestähän sitä on kiljardi kertaa enemmän huolissaan kuin omastaan. Mahahaava se on kohtaloni.)

Kp21, ojp1.

Perinteinen matkallelähtöangsti on taas löytänyt minut. Laparoskopian jälkeen olen ennen kaikkia reissuja (pitkiä tai lyhyitä, kotimaassa tai ulkomailla) panikoinut alavatsakipujen kanssa, ja ollut varma, että kysta tai mikäsilloinseolikin, joka aiheutti alavatsakivut ja sairaalareissuja, uusiutuu. Eipä vielä ole uusiutunut :)

Sama tapahtui eilen, vaikka kyse taisi olla vain tavanomaista rankemmista oviskivuista, jotka a) olivat aikatavalla erilaisia kuin kystakivut ja b) eivät yltäneet lähellekään samalle tasolle kivun määrässä kuin silloin aikoinaan. Kivut olivat sellaisia kirveleviä ja välillä menkkamaisia, enemmän vasemmalla (kuten kystakivut) mutta myös satunnaisesti oikealla, ja alaselkä vihloi. Sitä paitsi tänään kaikki eli siis myös pistoskivut ovat hellittäneet (siis vain hellittäneet - eivät suinkaan loppuneet), kohdunsuu alkanut kovettua ja sulkeuta ja limaneritys loppunut. Syytämme siis ovista, jonka merkkaan kp20. Primolut-kuuri alkaa siis viikon kuluttua - joko jo sunnuntaina tai sitten maanantaina, riippuen vähän miltä seuraava viikko tuntuu.

Kp19.

Ovis lähestyy (oireita on) - mutta tässä kierrossa ei ole pelkoa raskaudesta Ison Hiiren leikkauksesta toipumisen vuoksi. Se on sinänsä hyvä, koska Primoluteja ei saa syödä jos epäilee olevansa raskaana. On yksi huoli reissussa vähempänä.

Nappasin eilen illalla Panacodin naamaan että saisin nukuttua, mutta se ei ollut oikein hyä idea. Kivut ei lähteneet minnekään ja nukuin tokkurassa entistäkin huonommin. Olen parina päivän kuitenkin ottanut Buranaa ikäänkuin testiksi, ja se tuntuu ehkä auttavan pikkuisen, että kivut vähän vähenee. Voi sitä siis silloin tällöin ottaa, mutta tuskin kannattaa alkaa jatkuvasti napsimaan, ettei tehot mene ja maha korvennu.

Olen pohtinut, soittelisinko jo ennen reissua polille miten Primolut-kierto vaikuttaa alkionsiirron aikatauluun. Jokohan sitä maaliskuussa päästäis taas tositoimiin?

Kp17.

Nyt alkaisi jo pikkuhiljaa riittää. Olen ollut kipeä tämän kierron joka jumalan ainoa päivä! Hartiaan pistää ja kylkeen pistää koko ajan. Öisin herään kylkeä kääntäessäni joka kerta, kun pitää etsiä asento, jossa ei satu. Eli olen ihan saatanan uupunut katkonaisten unien takia, ja sietokykykin on siis nollassa. Närästää, turvottaa, vatsa toimii puoliteholla (kaurapuurosta huolimatta) ja ruoka ei maistu (nälkä olis kyllä).

Pitkään olikin suht siedettävää, kipuja vain menkkojen aikaan ja ehkä muutaman päivän kesken kiertoa, mutta tämä alkaa jo mennä siinä rajoilla. Tunnetusti näihin pistoskipuihin ei särkylääkkeet auta, mutta nyt tuntuu jo siltä että voisin kokeilla mitä tahansa (kaivelee Burana-purkkia kassista...). Tänään on vielä pahempi päivä erilisen possupiikin ja hampaanpaikkauksen aiheuttamien jomotusten ja väsyn takia.

Ainakin istun tämän illan hierontapenkissä. Ja minun on aloitettava selkäjumppa, eikä vain suunnniteltava sen aloittamista! Hartia- ym. jumit vain pahentavat kipuja. Loman jälkeen on pakko hommautua sinne vyöhyketerapiaan (josta olen kuullut pelkkää hyvää) ja vaikka akupunktioon (jos sitä täällä periferiassa on tarjolla). Ei muuten jaksa. Auttaisikohan kotioloissa se muodikas piikkimatto, jonka jo ehdin leimata humpuukiksi?

Ehkä oviksen jälkeen helpottaa? Siihen on viisi päivää, jos kaikki menee suunnitelmien muk...

Viikonloppuna sain kuulla sellaisia uutisia, joita täytyi aivan sulatella hetki. Jotain sellaista, joka sai minut hämilleni ja toisaalta helpottuneeksi.

Juttelin Ison Hiiren umpilisäkkeen poistosta äidinäitini kanssa - häneltäkin on poistettu umpilisäke, samaan aikaan, kun kohtu ja munasarjat. Paitsi, etten tiennyt sellaista operaatiota tehdyn (siitä on jo vuosikymmeniä, joten ei kai sitä jatkuvasti mainosteta), sain myös kuulla siihen syyn: rajut kuukautiskivut ja vuoto sekä munasarjan hyvänlaatuinen "kasvi" (josta heti tuli mieleeni, voisiko olla endometrioosista kyse, mutta sitä emme saa koskaan varmaksi tietää). Tämä ei ollut ollut isoäidilleni yllätys. Äitiänihän oli odotettu kolme vuotta, hänen pikkuveljeään (enoani) kahdeksan; ilman mitään ehkäisyä. Lääkärit olivat todenneet, että oli ylipäätänsä ihme, että raskaudet olivat tapahtuneet. On siksi myös ihme, että minä tai kukaan sisaruksistani on olemassa. Kerroin isoäidilleni myös meidän yrittäneen lasta jo neljättä vuotta.

Onko lapsettomuus perinnöllistä? (Muutenkin kuin sillä itsestäänselvällä tavalla: jos et saa lapsia niin sinun lapsesikaan eivät saa lapsia... ) Minä olen tainnut saada sekä äitini että isäni (jonka isä - minun isoisäni - oli isoisovanhempieni ainoa lapsi) puolelta ne parittomat geenit, joita ei ole tarkoitettu kovin helposti jatkettaviksi. Silmäni jotenkin avautuivat uudelleen sille tosiasialle, ettei lapsettomuuteni voikaan olla välttämättä mitenkään itseaiheutettua.

Se tärkein ja koskettavin asia minulle kuitenkin oli, että lähipiirissäni on joku, joka tietää miltä minusta tuntuu, on käynyt läpi samoja asioita aikana, jona hoitokeinoista ei ollut kuultukaan (ja sekä aviomiesten että muun lähipiirin tuki oli harvinaisempaa tai lähes olematonta). Jo se tieto saa oloni tuntumaan jotenkin... vähemmän epänormaalilta - tästä on mahdollista selvitä elämänkokemuksena kokemusten joukossa. Ja vaikka tästä ei ehkä puhutakaan koskaan enää (se ei ole kovin tavallista meillä) niin se erilainen yhteys ja tietoisuus on kuitenkin olemassa.

PS. Viime päivät ovat kyllä fyysisesti olleet rasittavia: hartia- ja kylkipistos vaivaavat, ja vaikka kivut ovat lähinnä ärsyttävät (ei niinkään repivää tuskaa vaan pikemminkin jatkuvaa kolotusta johon ei särkylääkettä kannata napsia), niin voimia se vie kun rentoutuminen on vain puolinaista.

PPS. Kaverini oli nähnyt enneunen (joihin itse suhtaudun yleensä aika skeptisesti), jossa me saamme kolmoset (tai kolme lasta) ennenkuin hänen nuorin lapsensa täytää kolme (kiire tulee - kaksi vuotta aikaa). Ja niiden kaikkien kolmen lapsen nimet alkoivat K:lla (nimiä hän ei muistanut kuitenkaan; ehdotin vitsinä Ku, Klux & Klan kun ei mitään sieviä K-nimiä tullut mieleen). Jospa mikään ei sitten jinxaisi tuota enneunta - tai kyllä yksikin muksu riittäisi, eikä nimenkään tarttis alkaa K:lla.